*

Jaakko Häkkisen kuiva politiikkasivusto Kommentoin poliittisia aiheita puolueettomasti, liukuvan äänestäjän paikalta arvioiden.

Vihreyden kriisi

Olin kahden vaiheilla annanko kirjoitukseni nimeksi ”Vihreyden kriisi” vai ”Vihreiden kriisi”. Päädyin kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska aiemman selvärajaisen vihreyden tilalle on Suomen poliittisella kentällä tullut sumea vihreys. Aiemmassa vihreydessä Vihreät on ollut se vihreä puolue, joka on keskittynyt vihreyden ytimeen: ympäristön etuun niin paikallisesti kuin globaalistikin. Uudessa sumeassa vihreydessä sekä vihreys itse että vihertäjyys ovat vaikeammin hahmotettavia.

Asiatasolla ympäristövihreää ydintä varjostamaan on kasvanut niin sanottu sosiaalinen vihreys, määrittelijästä riippuen ehkä jopa sosialistinen vihreys. Tämä kattaa muiden muassa sellaisia asioita kuin perustulo ja maahanmuuttokritiikittömyys. 

Vihertäjyydessä puolestaan Vasemmistoliitto on kirmannut metsän puolelta ohi kuin nuori ori: Suomen Luonto -lehden kartoituksessa ”vihreimmäksi osoittautui Vasemmistoliitto 92,3 prosentin saaliilla testin maksimipisteistä. Lähes yhtä vihreä on Vihreä liitto 84,6 prosentin saaliillaan.” Tämän ydinvihreyden lisäksi myös sosiaalinen vihreys löytyy Vasemmistoliiton ohjelmasta: hekin kannattavat perustuloa ja maahanmuuttokritiikittömyyttä.

Äänestäjien on hyvin vaikea hahmottaa tällaista niin aatteessa kuin tekijyydessäkin laajentunutta modernia vihreyttä. Näyttää siltä kuin vihreys olisi kasvanut yhteen vasemmistolaisuuden kanssa, eikä pöheikön läpi enää erotu, että näiden aatteiden juuret johtavat eri puolille aitaa. Vihreät on intuitiivisesti arvioiden tässä sulautumisessa se menettävä osapuoli: sosiaalinen vihreys on perinteistä vasemmiston alaa, ja nyt kun Vasemmistoliitto on mennyt ympäristövihreydessäkin ohi, niin mihin Vihreitä enää tarvitaan? Olisiko syytä pohtia vakavasti sulautumista yhdeksi suureksi punavihreäksi puolueeksi? Vai olisiko Vihreiden mahdollista nostaa kannatustaan löytämällä oma, erottuva tiensä? 

Tämä vihreyden kriisi selittää osaltaan sitä, miksi Vihreät menetti viidestätoista eduskuntapaikastaan viisi. Mutta miksi vihrein puolue eli Vasemmistoliitto menetti seitsemästätoista paikastaan vain kolme? Sen selittää Vihreiden kriisi.

Vihreät otti näissä vaaleissa lähtökohdakseen selvän vastakkainasettelun: Vihreät edustavat Perussuomalaisille vastakkaisia arvoja. Tässä iski kuitenkin paha vauhtisokeus. Se että Vihreät ei hyväksy maahanmuuttokriittisyyttä, mikä on puoluesihteerin suulla tuotu selvästi julki, ei tarkoita että he ovat tässä asiassa Perussuomalaisten vastakohta. Silloin kun lähdetään määrittämään omaa asemaa negaation kautta, olisi hyvä tietää täsmällisen tarkasti millaisia näkemyksiä vastaan on asettumassa. Nyt kotiläksyt olivat jääneet tekemättä – ehkä silkan turhan ylpeyden vuoksi, ehkä liian mustavalkoiseksi kuvitellun asetelman vuoksi.

Perussuomalaiset vastustavat sitä, että tänne tulee ihmisiä joille syydetään veronmaksajien rahoja siitä hyvästä, etteivät he tee mitään. Perussuomalaiset eivät sen sijaan vastusta työperäistä maahanmuuttoa. Niinpä se, että Vihreät vastustavat Perussuomalaisia, voi tarkoittaa ainoastaan sitä, että he kannattavat veronmaksajien rahojen syytämistä sellaisille maahanmuuttajille jotka eivät tee mitään, tai sitä, että he vastustavat työperäistä maahanmuuttoa. Kumpaakohan näistä Vihreiden johtajisto tarkoitti profiloituessaan Perussuomalaisten vastustajiksi? Kysymys on tietysti retorinen: todellisuudessa Vihreiden enemmistö lienee näistä asioista aika lailla samaa mieltä Perussuomalaisten kanssa. Vain persufobian (http://jaska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/71591-persufobia) vuoksi näin absurdi tilanne on päässyt syntymään.

Oli todella harkitsematonta, että puolueen johto lähti vaaleihin Perussuomalaisten vastavoimana. Ensinnäkin siksi, että puolue joka mieluummin profiloituu enemmän vastustamaan jotain asiaa kuin ajamaan omaa asiaansa, antaa kuvan oman identiteettinsä heikkoudesta – tosin tässä tapauksessa tuo kuva on oikea, kuten tässä kirjoituksessa perustelen. Toiseksi siksi, että strategiavalinta perustui selvästi tietämättömyyteen vastapuolen todellisista mielipiteistä – puoluejohto oli uskonut itse lietsomansa demonisoivan propagandan ja päätynyt turhan kauas todellisuudesta, mustavalkoiseen ”me suvaitsevaiset vastaan nuo suvaitsemattomat” -asetelmaan.

Miksei Vihreiden identiteettiä voitu näihin vaaleihin rakentaa ydinvihreyden eli ympäristövihreyden ympärille kuten aiemminkin? Sillä lailla äänestäjät olisivat todennäköisesti pysyneet uskollisina. Nyt äänestäjiä menetettiin, koska Vihreissä laajennettiin sosiaalisen vihreyden puolelle. Tässä suunnassa ongelmana on tulkinnanvaraisuuden kasvu: siinä missä ympäristövihreys on melko yksitulkintaista, on sosiaalisessa vihreydessä enemmän tulkinnan varaa. Nyt puoluejohto oli hyväksynyt sosiaalisen vihreyden kentästä pelkästään maahanmuuttokritiikittömän puoliskon, vaikka esimerkiksi paloheimolaiset maahanmuuttokriittiset näkemykset ovat perusteltavissa nimenomaan ympäristövihreydellä.

Tällaisella mielivaltaisella rajaamisella puoluejohto siis nosti sosiaalisen vihreyden yhden suuntauksen dogmin asemaan ja leikkasi kannattajakunnastaan pois merkittävän osan – vaikka tämä menetetty osa ei ole sen vähemmän vihreä kuin jäljelle jääneetkään. Päinvastoin, hukatussa osassa lienee hyvinkin paljon nimenomaan ympäristövihreitä, ja heidät menetettyään Vihreät on jäsenistönsä osalta valmis sulautumaan Vasemmistoliittoon.

Tai sitten on aika katsoa peiliin ja eteenpäin ja aloittaa vihreyden ja Vihreiden identiteetin uudelleenmäärittely uuden puoluejohdon alaisuudessa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset