Järkipolitiikka vs. tunnepolitiikka
Politiikassa yksi suurimpia erimielisyyden aiheuttajia on keskusteluakselin valinta. Poliittisessa päätöksenteossa vaikuttavia akseleita ovat mm. vasemmistolaisuus--oikeistolaisuus, konservatiivisuus--uudistusmielisyys, liberaalisuus--rajoittavuus, kansallismielisyys--globaalisuus ja rationaalisuus--idealistisuus. Puolueiden välisiä eroja voidaan havainnollistaa sijoittamalla ne tällaisille akseleille. Moni poliittinen erimielisyys voidaan kiteyttää siihen, että yksi osapuoli tarkastelee asiaa järjen kannalta ja toinen osapuoli tunteen kannalta. Esitän pari esimerkkiä.
1. Pakkoruotsi
Pakkoruotsia vastustetaan järkiperustein, esimerkiksi vetoamalla siihen, että:
- Pakollinen ruotsi tasapäistää suomalaisten kielitaidon, koska jokainen haluaa opiskella englantia ja jokainen pakotetaan opiskelemaan ruotsia - kovinkaan moni ei jaksa opiskella enää kolmatta vierasta kieltä.
- Pakollinen ruotsi rajoittaa kansainvälisiä mahdollisuuksiamme esimerkiksi kaupankäynnissä, koska ruotsin kieli avaa oven vain yhteen maahan, kun taas saksan kieli avaa oven moneen maahan, espanjan kieli avaa oven kymmeniin maihin ja englannin kieli avaa oven satoihin maihin - silti vain ruotsi on meillä pakollinen.
- Ruotsin tekeminen pakolliseksi suomenkielisille ei ole parantanut merkittävästi ruotsinkielisiä palveluja, joten sen pakollisuuden poistaminen ei palveluja myöskään heikentäisi.
- Kaikkien suomenkielisten pakkoruotsittaminen vain sen vuoksi, että pieni osa ihmisistä päätyy sellaisiin viranomaistehtäviin, joissa edellytetään ruotsin kielen taitoa, on täysin yliampuvaa - etenkin huomioiden järjestelmän edellä mainitut haittapuolet. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kouluttaa vain ne viranomaistoimijat, jotka oikeasti ruotsia tarvitsevat.
Ja niin edelleen (enemmän pakkoruotsikeskustelun argumenteista voit lukea kielipoliittisista kirjoituksistani). Sen sijaan pakkoruotsia kannatetaan (tai kielivapautta vastustetaan) tunneperustein. Tyypillistä tunneretoriikkaa ruotsinkielisillä on uutislehtien kommenttiosioiden perusteella esimerkiksi tällainen: "Minua loukkaa se, ettei äidinkieltäni arvosteta vaan sitä pidetään turhana. Nyyh nyyh, ihmisarvoni katoaa välittömästi, jos joku kehtaa sanoa, että haluaisi opiskella jotain muuta kieltä ruotsin tilalla."
Suomenkielisten Lippos... pakkoruotsittajien tunneperustelut puolestaan menevät yleensä suunnilleen näin: "Olemme velkaa Ruotsille sivistyksemme. Suomen kieli ei olisi päässyt nykyiseen asemaan ilman ruotsinkielisen sivistyneistön panosta. Olkaamme kiitollisia pakkoruotsista. Hyi hyi te metsäläiset, ettekö edes tajua hävetä kiittämättömyyttänne?"
Nordistisessa ideologiassa nähdään, että maailma on suomenkielisille auki vain Ruotsin ja ruotsin kielen kautta ja että Pohjoismaat on ainoa mahdollinen viitekehys Suomelle. Tällöin tyypillistä retoriikkaa on verrata ruotsin taitoa nollakielitaitoon, vaikka älyllisesti rehellistä olisi verrata ruotsin kielen hyötyjä jonkin muun vieraan kielen taitoon. Tyypillistä on niin ikään sekoittaa valtion kaksikielisyys kansan ja kansalaisen kaksikielisyyteen, vaikka älyllisesti rehellistä olisi tunnustaa, että jokainen kansalainen saa itse valita, mitkä kielet hänen identiteettiinsä kuuluvat. Suomen valtion kaksikielisyys ei anna oikeutta pakottaa ruotsin kieltä osaksi suomenkielisten kansalaisten identiteettiä.
Mitään järkiperusteluja pakkoruotsille ei ole milloinkaan esitetty - koko järjestelmä perustuu jonkinlaiseen kieroutuneeseen historialliseen kiitollisuudenvelkaan ja monella pakkoruotsittajalla rasistiseen tausta-ajatukseen, että ilman ruotsinkielisiä suomenkieliset eivät koskaan olisi itse voineet saavuttaa sivistyskansan asemaa.
2. Maahanmuuttokriittisyys
Liian lepsua maahanmuuttopolitiikka vastustetaan järkiperustein, esimerkiksi vetoamalla seuraavanlaisiin seikkoihin:
- Valtion talous on nollasummapeliä: kaikki se raha, joka käytetään ulkomaalaisiin, on pois suomalaisilta.
- Maahanmuuttajat ovat vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen rikollisempia kuin kantaväestö, ja erityisen rikollisia ovat tilastojen perusteella arabimaalaiset (Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleet), joten heidän tuomisensa tänne heikentää voimakkaasti yhteiskuntarauhaa ja turvallisuutta. He myös työllistyvät surkeimmin vuosikymmenestä toiseen eli jäävät yhteiskunnan elätettäviksi.
- Suomeen saa tulla laillisesti niin, että hakee oleskelulupaa saatuaan Suomesta työ- tai opiskelupaikan tai puolison - kukaan tuskin vastustaa tällaista maahanmuuttoa.
- Sen sijaan vastustetaan sitä, että turvapaikkajärjestelmän porsaanreiät mahdollistavat sen röyhkeän väärinkäytön: suurin osa turvapaikkaa hakeneista ei ole viime vuosina enää ollut hädänalaisia vaan paremman elämän toivossa tulleita laittomia siirtolaisia, jotka ovat maksaneet jopa kymppitonnin ihmissalakuljettajille päästäkseen monen turvallisen maan läpi tänne ilmaisen rahan maahan. Ne kaikkensa menettäneet oikeasti hädänalaiset odottavat kurjissa oloissa pakolaisleireillä - ei heillä ole rahaa maksaa ihmissalakuljettajille Euroopan-matkasta. Pelkkä kaaosmaista tuleminen ei tietenkään tarkoita että ansaitsisi turvapaikan, muutenhan meidän pitäisi siirtää Eurooppaan satoja miljoonia ihmisiä.
Ja niin edelleen. Sen sijaan maahanmuuttoa kannatetaan (tai maahanmuuttokriittisyyttä vastustetaan) tunneperustein. Tyypillistä on, ettei yritetäkään kumota maahanmuuttokriittisten järkiargumentteja vaan keskitytään demonisoimaan niiden esittäjät: heitä haukutaan sydämettömiksi, rasisteiksi, natseiksi jne.
Tunnepaatoksella ja demonisoinnilla pyritään aivopesemään mahdollisimman monen mielipide niin lukittuneeksi ja ahdasmieliseksi, ettei mikään järkiargumentti enää läpäise kuorta. Näin syntyy ideologinen kupla, joka on kaiken rationaalisuuden ulkopuolella. Yleistäminen ja perusteeton kytkeminen liittyy tähän: jos joku esittää asiallisesti näkemyksen, joka on samansuuntainen kuin jollakulla rumasti tai rasistisesti sanoneella, yritetään mitätöidä tämän yhtäläisyyden perusteella myös sen asiallisesti ja järkevästi perustelleen näkemys.
Tällainen toiminta on älyllisesti epärehellistä ja vilisee argumentointivirheitä, mutta oman irrationaalisen ideologian puolustamiseksi ilmeisesti kaikki keinot ovat sallittuja.
Kumpi tapa on parempi?
Onko mahdollista arvioida näiden kahden tavan paremmuutta? Uskon, että jos lukijan aivokapasiteetti on riittänyt tänne asti lukemiseen, niin silloin hän myös on jo sisimmässään tajunnut, kumpi tapa on ainoa oikea.
Järkiargumenttien pitäisi olla kaiken politiikan perusta.
Tunnepaatos kuuluu vain manipulointiin ja propagandaan.
On alhaista ja älyllisesti epärehellistä toimintaa yrittää kumota järkiargumentteja tunnepaatoksella. Niiden puolueiden ja poliitikkojen, joiden ideologia ei kykene vastaamaan järkiargumentteihin, pitäisi hyväksyä todellisuus ja lakata mustamaalaamasta niitä puolueita ja poliitikkoja, joiden näkemykset ovat paremmin perusteltuja.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
NäytäPiilota kommentit (28 kommenttia)
Järki ja tunne ovat molemmat tärkeitä, mutta niillä on eri käyttökohteet; ne ovat työkaluja eri tehtävien tekemiseen.
Päämäärät asetetaan tunnepohjalta ja kun ne on asetettu, voidaan keinot löytää järjen avulla. Se, onko jokin asia päämäärä vai keino, voidaan testata juuri sillä, onko sille olemassa järkiperusteet vai ei. Jos on, niin kyseessä on keino. Jos ei, niin kyseessä on päämäärä.
Jos jotain asiaa perustellaan rationaalisesti, niin perustelusta käy ilmi, mihin tavoitteisiin nähden kyseinen asia on keino. Tavallisesti monet asiat muodostavat keinoketjun, jossa yksittäisen asian saavuttaminen edellyttää jotain toista asiaa keinona ja samalla palvelee itse keinona jonkin kolmannen asian tavoittelussa. Ketjun päässä on sitten se lopullinen päämäärä, jolle ei enää ole olemassa rationaalisia perusteluja ja joka siten on asetettu tunnepohjalta.
Yksi ja sama asia voi olla yhdelle taholle päämäärä ja toiselle keino.
Suuri ongelma politiikassa on, jos keinot ja päämäärät menevät sekaisin. Yksi käytännön esimerkki tällaisesta on se, että joskus vuosikymmeniä sitten vedettiin silloisten olosuhteitten valossa se johtopäätös, että hyvinvoinnin kasvattaminen kansan keskuudessa edellyttää bruttokansantuotteen kasvua, ja sitten alettiin fokusoida pelkästään bruttokansantuotteen kasvuun ikään kuin se olisi päämäärä sinänsä ja ajanmittaan alettiin uhrata alkuperäinen päämäärä eli hyvinvoinnin kasvu kansan keskuudessa tämän keinon alttarille.
Kejon pointit ovat tällä kertaa erinomaisia ja kertovat tyhjentävästi, miksi olet väärässä sanoessasi: "Järkiargumenttien pitäisi olla kaiken politiikan perusta." Politiikan perustaa ei voi määrittää ilman, että tiedetään, mitä perimmältään tavoitellaan, ja tässä tullaan arvokysymyksiin, joiden ratkaisemiseen "järkiargumentit" eivät riitä.
Otetaan yksi esimerkki. Kannatan (ja ehkäpä sinäkin kannatat) sitä, että Suomessa tuetaan sellaisia kulttuurin osa-alueita kuin yliopistotasoinen kielitieteen ja taidemusiikin opetus ja tutkimus. Nämä ovat minusta arvoja sinänsä. Suomi olisi minusta ankeampi paikka, jos nämä kulttuurin osa-alueet kuolisivat. Samaan tapaan kannatan esim. sitä, että osa luonnosta suojellaan kansallispuistoina.
Nykyään yliopistoissa yllä pidettävän sivistyksen tarpeellisuutta pyritään usein miettimään sen välinearvon perusteella, jolloin humanistiset tieteet joutuvat puolustuskannalle. Saatetaan yrittää selittää, että viime kädessä ne (tai vastaavasti kansallispuistot) koituvat myös ympäröivän yhteiskunnan hyödyksi, koska blaa-blaa-blaa. Kaikki kunnia näille "järkiargumenteille" yrityksinä vaikuttaa toista mieltä oleviin, mutta eivät ne tavoita sitä, miksi minä (tai ehkä sinäkään) perimmältään kannatan tiettyjä kulttuuriarvoja (tai luontoarvoja).
Tai – mikä on järkiargumentti sille, että yleensä vaalimme suomenkielistä kulttuuria tai koko kieltä? Eikö kannattaisi vaihtaa kieleksi englanti, jolloin tulevat sukupolvet pärjäisivät paremmin globalisoituvassa maailmassa? Minusta ajatus on pöyristyttävä ja miltei rinnastuu kysymykseen, miksemme tee kaikki itsemurhaa. Mutta tämä on tietysti "tunneperuste". Jos joku ei näe kansallisessa (tai muussa) olemassaolossa itseisarvoa, miten vakuuttaa hänet järkiargumenteilla?
Jos tahdot ymmärtää poliittisia mielipide-eroja, et voi perustaa analyysiäsi pelkkään järki–tunne-vastakohtaan. Taustalla ovat koko ajan erilaiset arvot ja niiden erilaiset suhteelliset painotukset, kysymykset, joihin et löydä "oikeaa vastausta" pelkin järkiargumentein.
Hyviä näkökulmia. (Kejo, Väisälä)
Politiikassa tosin tilanteet eivät ole aina on-off ja joko-tai perustalla. Päämäärien ero voi olla liukuva tai elävä tilanteesta riippuen. Esim:
Hammiksia perustettiin lakkautettiin ja taas perustettiin poliittisin perustein. Sairaanhoitajia alettiin koulia lääkäreiksi ja sittemmin hillitä tätä himoa.
Konservatorioita, AMK:eja ja yliopistoja perustettiin liikaa, mutta niitä on nyt vaikeampi yhdistää tai lakkauttaa, kun on kyseenalaistettu niiden todellinen olemassaolon peruste, joka oli ehkä useissa tapauksissa lähinnä aluepoliittinen. Niistä on tullut kuluautomatti, jossa kohtuullisesti vaadittava laatu ja tuotos ei enää vastaa alkuperäisen panostuksen taustaoletuksia.
Jos siis joku haluaisi lakkauttaa jotakin, se koetaan kielteiseksi (päämääränä), koska lisääminen on ollut itseisarvona vallitseva. Järkiperusteet harvennukselle ovat hankalia käsitellä, koska aina joku ns. häviää.
Arvoja osataan politiikassa mainiosti sotkea päämääriin, keinoihin ja peittää niillä omia agendoja.
Kyllä kait päämäärienkin on oltava järkeviä eli toteuttamiskelpoisia. Maailmalla nähdään, että liiaksi mennään tunteiden vailla järkeä asettamia epämääräisiä määränpäitä kohti.
Tuleeko mieleesi esimerkkejä, joissa olet tunne-ratkaisun puolella?
Kysyin Tere Sammallahdelta pari päivää sitten, että pitäisikö myös moniavioisuus sallia nyt kun sukupuolineutraali avioliittolakikin astui voimaan? Järjen mukaan moniavioisuuden pitäisi olla yhtä sallittu - aikuisten ihmisten keskenään sopima asia - kuin muidenkin liittojen, mutta vastustan sitä, koska "minusta vain tuntuu siltä". Pitäisikö tässä asiassa kuunnella järkeä vai tunnetta?
Tosiaan, järki sanoo, että moniavioisuuden pitäisi olla sallittua. Tosin pitäisi varmaan tutkia, mihin kaikkeen nykyisen kaltainen rekisteröity sopimus velvoittaa ja oikeuttaa. Olisivatko kaikki oikeudet ja velvollisuudet sovellettavissa myös monisuhteeseen.
Toisaalta taas jo nykymuotoisissa rekisteröidyissä ja usein rekisteröimättömissäkin parisuhteissa jomman kumman osapuolen harrastustoiminta (varsinkin seksuaalinen) suhteen ulkopuolella tahtoo aiheuttaa kitkaa suhteen työilmapiiriin. Miten sitten moniavioliitot toimisivat, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, on vaikea sanoa. Jo nyt taitaa olla niin, että välttämättä kaikki ahkerimmat monisuhteiset pyrkivät välttämään rekisteröitymistä viimeiseen saakka.
Moniavioliiton toimintaa voisi tietenkin yrittää tutkia useissa muslimimaissa, joissa se on sallittua. Tosin Riadin liikennevaloissa katselimme, kun viereisellä kaistalla oli pitkä limusiini ja kyydissä ilmeisen vanha papparainen ja liuta nuorempia (kauniita?) naisia. Siinä me suomalaiset, itävaltalaiset, italialaiset ja ranskalaiset purskahdimme yhtä aikaa nauruun. Nopea yhteenveto oli, että emme osaa päättää, kadehdimmeko vai säälimmekö pappaa.
Lopputuloksena taitaa olla, että moniavioliitto olisi kuitenkin niin marginaalinen liittomuoto, että sen puitteet voisi ihan hyvin käydä solmimassa juristin luona ihan oikealla, yksityiskohtia myöden kirjatulla, yleisoikeudellisella sopimuksella. Avioliitto-näkökulman voisi hoitaa vaikka Paasilinnan 'Onnellinen mies' romaanin tapaan.
Tilannehan voi muuttua ja muutaman vuosisadan jälkeen kommuuniperhe (ja -vastuu kommuunin jäsenistä) on ihan peruskauraa...
Joten itse pidän järkeä ja tunnetta sinällään ihan yhtä hyvinä päätöksenteon perusteina. Tunne sisältää sekä intuitiivisen että yhteisöllisen komponentin. Tavallaan yin ja yan, joiden välillä on pidettävä tasapaino.
Pieni ripaus kritiikkiä "asiaperusteisiin".
"Ne kaikkensa menettäneet oikeasti hädänalaiset odottavat kurjissa oloissa pakolaisleireillä - ei heillä ole rahaa maksaa ihmissalakuljettajille Euroopan-matkasta."
Tässä on yleinen ajatusvirhe. Nämä oikeat pakolaiset eivät nimittäin pakene köyhyyttä vaan sotaa ja siihen liittyviä terveyteen ja hengenmenoon liittyviä uhkia. Itse asiassa tämä väite toimisi paremmin elintasopakolaisuuden kyseenalaistamisessa kuin sotapakolaisuuden kyseenalaistamisessa. Tähän yhteyteen liittyy vielä nuo älypuhelimet yms. Hyvä asema yhteiskunnassa, kohtalaiset säästöt ja älypuhelimet kun eivät sinällään auta jos oma hallitus pommittaa alueita tynnyripommeilla tai Isiksen pyssymiehet pitävät kansaa pelon vallassa.
Toisin sanoen, kyseinen argumentti on todellisuudessa tunneargumentti joka perustuu ajatukseen, että jos heillä on rahaa, ei heillä voi olla hätää.
Myös ajatus taloudesta nollasummapelinä on virheellinen, mutta siitä joskus toiste.
Määrittelet nuo maat kaaosmaiksi, tuolla määrittelyllä ei oikeastaan sotaa esiinnykään missään. Vaikkapa 1918 sota Suomessa ei ollut siis sota. Onittelen uuden sotamäärittelyn tekemisestä.
tunneargumentti tuo on sen takia, ettei se perustu tosiasioihin eikä huolellisesti pohdittuun mielipiteeseen vaan tunnepohjaiseen oletukseen, että pakolaisen pitää olla köyhä, muuten hän ei ole oikea pakolainen. Tässä edelleen ongelmana on se, etteivät ihmiset pakene sotaa käyvistä maista köyhyyttä vaan turvattomuutta. Osalla pakenijoista on ollut kohtalaisesti rahaa, ja monessa lähmaassa osa noista on elänyt jopa vuoden tai pari säästöillään.
Nollasummapelin näkeminen taloudessa silloin kun ihmisiä tulee lisää on yksinkertaisesti virhe. Talous itseasiassa kasvaa jokaisen pakolaisen ostaessa ruokaa, joidenkin käydessä töissä ja muutaman perustaessa vaikkapa ravintoloita yms. Nollasummapeli on tilanne jossa potti pysyy samana, mutta talous ei toimi niin. Taloudessa jokainen tukieuro palaa talouteen kasvattamaan taloutta ja jokainen uusi työläinen tai uusi yrittäjä luo tuotantoa joka kasvattaa sitä samaa taloutta. Eli nollasumma-argumentti väistää sen miten talous oikeasti toimii. Jos argumentin peruspremissi on virheellinen ei argumentti ole kestävällä pohjalla.
Lyhyellä aikavälillä pakolaisten vastaanotto on toki yleistä elintasoa leikkaava toimi, mutta nollasummapeli se ei ole. Ja pidemmällä aikavälillä jopa se, että onko yleinen vaikutus positiivinen vain negatiivinen on kovin monesta asiasta kiinni.
Siitä huolimatta kuitenkin vaikkapa Soini ja Halla-aho ovat rakentaneet suosionsa erityisesti tunneretoriikalla... Kumpikin oman taitonsa ja kohderyhmänsä puitteissa.
Ainakin ennen Halla-aholla oli "faktojensa" lisänä aina jonkinlainen heitto raiskaavista mamuista tms. Tämä tunnekoukku oli oikeastaan varsinainen tavaramerkki hänen kirjoituksissaan. Ja faktat oli aika tarkkaan valittuja luomaan tiettyä vaikutelmaa, usein tuo kuva vain oli pahasti vääristynyt koska herra ei suostunut kertomaan koko kuvaa vaan vain valittuja tiedonmurusia.
Kivelä vastasi aika tyhjentävästi. Kyllä Skripta sisältää paljon tunneretoriikkaa. Halla-ahohan on parempi kirjoittaja kuin puhuja, joten hän osaa todella kirjoittaa 'käärmeen' kielellä. Tekstit ovat usein hyvin monitasoisia.
Halla-ahon nousun aikoihin minulla oli myös ilo tehdä töitä pari vuotta hänen vankkumattoman kannattajansa kanssa. Sen, minkä Halla-aho sanoi rivien välissä, kannattaja sanoi suoraan.
Tilastoihin vetoamalla voi todistaa lähes mitä tahansa. Ne ovat todellinen aarreaitta. Suurin osa ihmisistä ei ymmärrä tilastotieteestä yhtään mitään, saati sitten vaikkapa korrelaation ja kausaalisuuden eroa.
Yksipuolinen kriittisyys ei ole kriittisyyttä lainkaan. Pystyt kyllä parempaan.
Tunne ja järki taitavat sekoittua esim. maahanmuuttokeskustelussa erääseen päämäärään. Vastaanottajamaan asukkaista eli suomalaisista:
1) Osa halua kotouttaa kaikki mahdollisimman nopeasti suomalaiseen yhteiskuntaan pysyvästi.
2) Osa taas näkee viisaaksi valmistaa tulleita palaamaan takaisin lähtö(koti)maahansa, kun vaaratilanne on ohi.
Edellinen mieltää tulijat (lähinnä sotaa paossa olevat) heti pysyvästi tänne jääviksi, siis siirtolaisiksi, jälkimmäinen taas väliaikaista suojaa/turvaa hakeviksi, mutta ei pysyviksi siirtolaisiksi. Sitähän tuo "turvapaikanhakija" tarkoittaa periaatteessa.
Sota yleensä loppuu jossain vaiheessa, jolloin kotimaahan voi palata takaisin rakentamaan tuttua elämää, kulttuuria ja maata. Mutta siirtolaisuuden motiivi on pysyvä poislähtö ja asettuminen uuteen asuin- ja työympäristöön jo ennalta ajatelluin perustein (passi, paperit, työlupa, kirjeet työnantajalta jne.), mikä sekään ei estä joskus palaamasta.
Tunnereaktioksi voi toki nimittää sitä, että kilahdetaan siitä, että jotkut hyvävaraisetkin tulevat tietoisesti väärin perustein maahan ja harhauttavat viranomaisia - hävittämällä tai väärentämällä jopa omaa identiteettiä vahvistavat dokumentit ja vaikenemalla vauraudestaan.
Sitä pitävät järkiperusteet huonona ja vääränä asiana Suomessa, mutta sen näköjään sallivat tunnepohjaiset perusteet. Tarkoitushan oli auttaa vaikeimmassa asemassa olevia...
Perheeni meni väärentämättömin paperein pakolaisiksi Ruotsiin (vv. 1944-45) ilman taka-ajatusta muuttaa sinne pysyvästi nauttimaan sen vauraudesta vaihtamalla myöhemmin statusta "siirtolaiseksi".
Ajatus intensiivisestä kotoutusohjelmasta oli mieletön. Nyt sitä väitetään järkiperäiseksi normiksi, joka kuitenkaan valitettavasti ei toimi toivotulla tavalla, mutta joka kielletään tunnepohjalta. "Toimiipas!"
Toimituksen poiminnat
Yhteiskunta tarvitsee ay-liikettä, mutta ay-liike ei yhteiskuntaa
Uuden Suomen uutiset
- Viimeinkin! – Kimi Räikkönen juhlii F1-voittoa 23:38 21.10
- Li Andersson tylyttää: ”Missä olivat huolestuneet yrittäjät kun lapsilisiä ja kansaneläkkeitä leikattiin?” 19:25 21.10
- Donald Trumpin uusin liike jakaa tutkijat: ”Voi olla historiallinen askel” 18:56 21.10
- Rovaniemellä juhlitaan futishopeaa 18:18 21.10
- Suomalaisasiantuntijat: ”Italia testaa koko euroalueen vakautta – Suomessa syytä seurata vääntöä” 12:37 21.10
- Venäläinen oligarkki haastoi Nordean, OP:n ja Dansken oikeuteen - kytköksiä Suomeen Helsingin Areenan ja Jokerien kautta 12:12 21.10
Kommentoi 28 kommenttia