Jaakko Häkkisen kuiva politiikkasivusto Kommentoin poliittisia aiheita puolueettomasti, liukuvan äänestäjän paikalta arvioiden.

Kirja-arvio: Kemin-Lappi elää!

  • Kuva 1: Kemin Lapin lapinkylät ja niiden talvikylien paikat Matti Enbuskea seuraten
    Kuva 1: Kemin Lapin lapinkylät ja niiden talvikylien paikat Matti Enbuskea seuraten
  • Kuva 2: Saamelaisryhmien kielenvaihtojatkumo
    Kuva 2: Saamelaisryhmien kielenvaihtojatkumo

Kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan äskettäin julkaisema kirja Kemin-Lappi elää! on suurelta osin tietokirja ja pieneltä osin identiteettipamfletti; jälkimmäisen paljastaa jo kirjan alaotsikko Alkuperäiskansa keminlappalaiset - yksi Suomen neljästä Saamen ryhmästä. Niinpä käsittelen nämä tasot erikseen.

 

Kemin-Lappi elää! tietokirjana

 On pakko myöntää, että kirja yllätti minut positiivisesti. Toki kielitieteilijänä ja kustannustoimittamistakin harjoitelleena bongasin pieniä puutteita oikeakielisyydessä (esim. kyseinen historiallinen alue kirjoitetaan yleensä asussa Kemin Lappi ilman yhdysmerkkiä), ja typografiselta asultaankin kirja on tyypillisen omakustanteen tapaan "Wordilla taitettu": esimerkiksi osassa riveistä sanavälit venyvät häiritsevän pitkiksi aukoiksi. Itse teksti on kuitenkin huolellisesti tuotettu, eikä oikolukijan huolimattomuudesta johtuvia kirjoitusvirheitä käytännössä esiinny, toisin kuin jopa suurehkojen kustantamojen teoksissa nykyään.

 Kirjan luvut seuraavat toisiaan pääasiassa johdonmukaisesti ja aihealueittain rajattuna: alueen historia, kieli, tutkimuksia, vaatetus, uskonto ja tavat. Ainoa poikkeus on kieli, jota käsitellään myös kohdassa kieliluvun ulkopuolella ja vielä liitteenä kirjan lopussa. Eri keminsaamen murteiden (kittilänsaame, sodankylänsaame, sompionsaame, savukoskensaame ja kuolajärvensaame) säilyneet näytteet ovat kirjassa hajallaan eri luvuissa eivätkä peräkkäin kieliluvussa, jolloin niiden löytäminen olisi helpompaa.

 [Selvennettäköön, että keminsaame on kattokäsite, jolla viitataan yleisesti mihin tahansa kadonneeseen saamelaiseen kielimuotoon, jota on puhuttu Kemin Lapissa (ks. Kuva 1) Inarin eteläpuolella; näytteitä on tallennettu viiden lapinkylän alueelta. Nämä kaikki murteet eivät välttämättä edusta yhtä ja samaa saamelaiskieltä tai polveudu samasta saamelaisesta kantamurteesta. Olen laatimassa äännehistoriallista katsausta keminsaamen murteista, jotta näiden kielimuotojen sukulaisuus nykysaamelaisiin kieliin tarkentuisi.]

 Toisaalta fennougristina arvostan sitä, että Maijala on kerännyt vanhoista tieteellisistä julkaisuista kaikki keminsaamen murteiden puhujilta tallennetut tekstinäytteet yhteen teokseen - ainakaan tietääkseni niitä ei ole koskaan aiemmin koottu yhteen, vaan näytteitä on käsitelty sirpaleisesti kutakin omassa tutkimusartikkelissaan. Jo yksin tämän ansiosta kirja kuuluu mielestäni jokaisen keminsaamelaisten jälkeläisen tai muuten tästä kansasta kiinnostuneen kirjahyllyyn. Silti esimerkiksi Olaus Sirman keminsaameksi kääntämä katekismus vuodelta 1716 ei ole mukana, mutta toisaalta se ei edustakaan luonnollisen kielen näytettä vaan "virkakäännöstä".

 En ryhdy tässä toistamaan kirjan sisältöä sen tarkemmin. Tieto on helposti omaksuttavassa muodossa, ja sitä on paljon.

 

Kemin-Lappi elää! identiteettipamflettina

 Kirjan viimeiset luvut käsittelevät ns. lappalaisliikehdintää. Lapissa kasvava joukko ihmisiä on tullut tietoisiksi esivanhempiensa saamelaisuudesta, ja osa heistä kokee olevansa saamelaisia. Heitä ei - kuten ei Maijalaa itseäänkään - kuitenkaan ole hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Olen aiemmin käsitellyt näitä saamelaisuuden ja suomalaisuuden väliin putoavia ryhmiä useissa kirjoituksissani. 

 Historiallisen kielenvaihtokehityksen kannalta seuraavat kolme ryhmää voidaan nähdä jatkumona saamelaisista suomalaisiin:

 1. Nykyiset saamelaiset (kieli säilynyt: SA)

 2. Statuksettomat saamelaiset (kieli vaihtunut suvuissa äskettäin: SA → SU)

 3. Uuslappalaiset ja oikeastaan kaikki Lapin vanhat suvut (kieli vaihtunut suvuissa aikaisempina vuosisatoina: SA → SU)

 Nyrkkisääntönä: mitä eteläisempi alue, sitä aikaisemmin saamelaisyhteisö vaihtoi kielensä. Kuusamon ja Posion alueella kieli lienee vaihtunut jo pääosin 1700-luvulla, keskisessä Kemin Lapissa enimmälti 1800-luvulla. Prosessi eteni merkittävästi inarinsaamelaisiin asti 1900-luvulla, mutta kielipesätoiminnan ansiosta inarinsaame on saatu elvytettyä vuosituhannen vaihteesta alkaen (Kuva 2). 

 Statuksettomat saamelaiset, joita on käsitellyt Erika Sarivaara, ovat yleensä osa tai lähellä saamelaisyhteisöä. Pahimmillaan saman perheen sisälläkin osa on hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja osa ei. Esimerkiksi inarinsaamelaiset kävivät lähellä totaalista kielenvaihtoa eli kielensä kuolemaa: vain osalla suvuista saame on säilynyt äidinkielenä, osa on jo ehtinyt suomenkielistyä.

 Ristiriita syntyy siitä, että inarinsaamelainen yhteisö ei vedä rajaa yhteisön halki ensin opitun kielen perusteella, kun taas saamelaiskäräjät nojaa vahvasti kielikriteeriin. Kieltään vaihtaneet inarinsaamelaiset ovat siis saamelaisia kaksikielisen inarinsaamelaisen yhteisön mielestä mutteivät saamelaiskäräjien mielestä. Yhtä oikeaa vastausta ei ole: ensimmäinen näkökulma perustuu ryhmäidentiteettiin, toinen yksilöiden irralliseen tarkasteluun kielikriteerin lävitse.

 Sen sijaan uuslappalaiset eli keminsaamelaisten (tai keminlappalaisten) jälkeläiset ovat kokonaisina yhteisöinä vaihtaneet kielensä, eikä heissä ole saamen ensimmäisenä kielenään säilyttäneitä. He jäävät saamelaisuuden ulkopuolelle kummallakin kriteerillä tarkasteltuna: he eivät ole osana saamelaisyhteisöjä eli sellaisia yhteisöjä, joissa saame olisi säilynyt ensimmäisenä kielenä ainakin osalla suvuista, eivätkä he ole yksilöinäkään saamenkielisiä. Saamelaiset itse eivät siis pidä uuslappalaisia saamelaisina vaan suomalaisina tai suomenkielisinä peräpohjalaisina.  

 En siis voi yhtyä Maijalan tulkintaan, jonka mukaan "keminlappalaiset" olisivat saamelaisiin kuuluva ryhmä eli Suomen neljäs saamelaisryhmä.

 

Ratkaisu?

 Vaikka käsitellyn ryhmäidentiteetin saamelaisuudelle ei löydy perusteita, identiteettiä itseään on kunnioitettava. Emme voi eikä meidän pidä kiistää tai epäillä ihmisten identiteettejä, koska identiteetti on jokaisen sisäinen kokemus. Raja menee toki siinä, ettei kukaan "saa" itselleen saamelaisuutta vain julistamalla itsensä saamelaiseksi, elleivät myös saamelaiset hyväksy häntä saamelaiseksi.

 Lappalaisuus on historiallinen alueellinen ryhmäidentiteetti, ja sellaisena se lähestyy etnistä identiteettiä. Kysymys siitä, onko lappalaisuus todella itsenäinen etninen identiteetti siinä kuin vaikka saamelaisuus tai suomalaisuus, riippuu sen suhteesta näihin. Lähinnä kyse on siis siitä, onko lappalaisuus alisteinen vai rinnasteinen suomalaisuudelle. Jos se on suomalaisten osajoukon ryhmäidentiteetti kuten vaikka savolaisuus tai pohjalaisuus, se ei ole etninen identiteetti vaan heimoidentiteetti. Jos taas se on suomalaisista erillisen joukon ryhmäidentiteetti kuten vaikka saamelaisuus tai virolaisuus, se on etninen eli kansan identiteetti.

 Historiallinen Kemin Lappi on sikäli poikkeuksellinen alue Suomessa, että: 

 - siellä puhuttiin todistetusti saamea vielä hiljattain;

 - suomalaiset uudisasukkaat eli lantalaiset ovat saaneet asettua sinne vasta vuoden 1673 asutusplakaatin jälkeen;

 - vaikka suomalaiset ja saamelaiset suvut ovat sittemmin sekoittuneet ja asukkaat omaksuneet suomen kielen, on metsäsaamelainen kulttuuriperintö kuitenkin aika hyvin säilynyt nykyaikaan, lapinpukuja myöten.

 Voidaan siis perustellusti sanoa, että keminsaamelaisten jälkeläiset - nämä uuslappalaiset, jotka kutsuvat itseään mm. keminlappalaisiksi (vierastan termiä, koska sillä on tarkoin rajattu historiallinen käyttönsä) - ovat sekakansa saamelaisten ja suomalaisten välissä. Eteläisen sijaintinsa vuoksi keminsaamelaiset yksilöinä ja yhteisöinä ehtivät vaihtaa kielensä suomeen, eikä heitä siksi enää nykyhetkessä lasketa saamelaisten joukkoon. Saamelaisten oma ryhmäidentifikaatio on poissulkevuudessaan tästä yksimielinen.

 Toki he ovat keminsaamelaisten jälkeläisiä, enkä ole kieltämässä heiltä edes suomalaisuudesta erillistä lappalaisidentiteettiä, mikäli sellainen alueella kehittyy. Voin myös tunnustaa, että he ovat Kemin Lapin alkuperäisten asukkaiden jälkeläisiä ja että heillä on oikeus käyttää identiteettinsä tukena ja ilmaisukeinona sukujensa vanhoja lapinpukuja ja päähineitä (joiden kuosit eroavat nykysaamelaisten kuoseista). Puvuilla ei ole kieltä, joten isoisoisältä tai isoisoäidiltä perityn lapinpuvun käyttämistä ei voi kieltää suomenkieliseltä yhtään enempää kuin saamenkieliseltäkään.

 Eeva-Maria Maijala on rohkeasti altistanut itsensä suuren yleisön tuomitsemiselle ja ivalle tuomalla esiin tätä meille toistaiseksi vielä sangen tuntematonta ryhmäidentiteettiä käyttämällä sukunsa lapinpukua jopa itsenäisyyspäivän juhlissa Presidentinlinnassa. Toivon, että ihmiset lopettaisivat tästä kiusaamisen ja tutustuisivat aiheesta tarjottuun tietoon. Keminsaamelaisten jälkeläisten lappalainen identiteetti perustuu mielenkiintoiseen sekoittumisepisodiin maamme vanhimpien säilyneiden kansojen historiassa - se ei ole mikään keinotekoinen mielikuvituksen tuote.

 

Tulevaisuus

 Kukapa tietää, ehkä uuslappalaisista osa vielä joskus päätyy uussaamelaisiksi: puhetta on ollut keminsaamen rekonstruoimisesta (elvyttää voi vain kielen, joka ei vielä ole kuollut) uuteen elämään. Kuitenkin olen perustellut, miksi toinenkin mm. Maijalan itsensäkin väläyttelemä mahdollisuus, inarinsaamen opetteleminen, olisi parempi vaihtoehto. Lisäperusteluna mainittakoon, että kaikki viisi keminsaamen murretta, joista on säilynyt kielennäytteitä, erosivat monin tavoin toisistaan - olisi erittäin epäkäytännöllistä koostaa uudelleen viisi erilaista kuollutta saamelaismurretta. Ja kuinka valittaisiin yksi niistä muita tärkeämmäksi tai aidommaksi? 

 Toinen mutta etäisempi mahdollisuus on, että lappalaisille kehittyy suomalaisista erillinen etninen identiteetti kuten vaikkapa meänkielisille Pohjois-Ruotsissa. Historiallisesti kyseessä oleva puheenparsi on osa suomen kielen peräpohjalaismurteistoa, joka on sekoitus länsi- ja itämurteiden piirteitä. Kun alue vuonna 1809 jäi Ruotsille muun Suomen liittyessä Venäjään, parinsadan vuoden mittainen massiivinen ruotsalaisvaikutus erityisesti lainasanojen osalta teki keskinäisen ymmärtämisen hankalaksi Suomen puolen peräpohjalaismurteiden kanssa. Sanastollinen eriytyminen vaikeuttaa ymmärtämistä enemmän kuin vaikkapa erottavat äänteenmuutokset.

 Tähän verrattuna onkin mielenkiintoista, että nimenomaan sanaston tasolla itä- ja länsimurteiden oheen voidaan perustella kolmanneksi pääryhmäksi pohjoinen murreryhmä; se ulottuu Keski-Pohjanmaalta Kainuuseen ja Lappiin. Toisaalta niin kauan kuin eletään saman valtion alueella saman kirjakielen vaikutuspiirissä, keskinäinen ymmärtäminen tuskin pääsee heikentymään dramaattisesti. 

 Alkuperäiskansan statusta ei voi saada valtion enemmistökansallisuus - sehän hallitseekin maata ja on siten jo paremmassa asemassa kuin se voisi saavuttaa alkuperäiskansaudellaan. Alkuperäiskansan status voidaan siksi antaa vain maassa vähemmistönä olevalle kansallisuudelle. Niin kauan kuin lappalaiset eivät kehity suomalaisista erilliseksi etniseksi identiteetiksi, heistä ei myöskään voi tulla alkuperäiskansaa; ja erillistä etnistä identiteettiä tuskin kehittyy saman valtion alueella ja saman kirjakielen piirissä elettäessä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö ilman alkuperäiskansan statustakin tälle "alkuperäiselle sekaheimolle" voitaisi antaa joitain vastaavanlaisia oikeuksia, jos sellainen perustelluksi katsotaan - siihen en osaa ottaa kantaa puolesta enkä vastaan.

 

P.S. Kuvat suurempina:

Kuva 1: http://www.elisanet.fi/alkupera/KeminLappiOma3.png

Kuva 2: http://www.elisanet.fi/alkupera/SaamelaistenKielenvaihto.png

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

Kansallisvaltio Suomi on häviämässä, niin ehkä se lisää intoa uuslappalaisuuteen.

Käyttäjän PekkaSammallahti kuva
Pekka Sammallahti

Kielennäytteet taitavat olla samat, jotka julkaisin Ealli biras -kirjassa v. 2013.

Jaakko Häkkinen

Tämä on mennyt ohi minulta! Kiitos. :)

Käyttäjän PekkaSammallahti kuva
Pekka Sammallahti

En ole saanut käsiini kirjaa, mutta ilmeisesti EMM siteeraa laajemmin Fellmanin ja Sjögrenin sanaluetteloa, jotka minä tilanpuutteen vuoksi vain mainitsen. Sanaluetteloiden taustaa ei tunneta, eivätkä Fellman ja Sjögren muualla mainitse niitä.

Jaakko Häkkinen

Maijalan mukaan Sompion ja Kuolajärven sanaluettelot on otettu teoksesta Äimä ja T. I. Itkonen 1918, missä ne perustuvat Sjögrenin tutkimukseen 1828, jossa on huomioitu Jakob Fellmanin muistiinpanot.

Kittilän murteesta on lyhyt Isak Fellmanin tallentama laulu; Savukosken ympäristöstä on kolme Elias Lönnrotin tallentamaa joikua; Sodankylän murteesta on Olaus Sirman kaksi joikua.

Käyttäjän PekkaSammallahti kuva
Pekka Sammallahti

Minulla on kopio Pietarissa säilytettävästä kaavakkeesta, johon Sjögren on sanat merkinnyt. Kittilän teksti on Jukkasjärven murretta eli niiden raitiolappalaisten, jotka 1700-luvullä lähtivät etsimään töitä pororuton jälkeen. Se ei edusta Kemijoen vesistön kieltä, joka silloin oli Kittilästä jo kadonnut (muuten Fellman olisi tavoittanut sen puhujia). Sirman tekstit ovat Sodankylän saamea, ja hän on ollut äidinkielinen puhuja. Muiden sanastojen taustoista ei ole tietoa. Kuolajärven sanasto voi hyvinkin olla jotakin Venäjän puoleista murretta, akkalansaamen kaltaista. Castren, Sjögren ja Lönnrot eivät tavoittaneet Kuolajärveltä saamen puhujia. Savukosken teksti on kolttaa ja peräisin ilmeisesti Nuortijoen vesistöalueelta. Se ei siis ole Kemijoen vesistön saamea. Esittäjästä ei ole tietoa, mutta kyseessä voi hyvinkin olla todellinen kielenpuhuja, joska suomalainen uudisasutus ei ulottunut sinne asti. Viena oli varmaan karjalaistunut jo 1600-luvulla, koska sieltä oli esim. kalevalainen runonlaulu ja tietyt kielen karjalaisuudet kulkeutuneet 1600-luvulla Enontekiölle asti.

Jaakko Häkkinen

Kiitos, tärkeää taustatietoa.

Käyttäjän PekkaSammallahti kuva
Pekka Sammallahti

Kemijärveltä on muutama sana, eikä niiden taustoista ole tietoa. Ne ovat saattaneet kuulua paikallisen suomen kielen erikoisuuksiinkin.

Käyttäjän ArtoEnojrvi kuva
Arto Enojärvi

Olaus Sirma, Orajärvi Sodankylä. Kuiten tuuhon aikaan on ilmeisesti ollu enemmältikkin saamenpuhujia tuolla aikaa ja tuossa ympäristössä, mutta kuinka pitkään kielen puhujia on ollut tuolla alueella. Epäilen kyllä hiukkasen kuinka tarkoin nuo kielentutkijat ovat pystyneet käymään läpi joka kyläpahasen ja savun Keminlapin alueella. Olisihan se mielenkiintoista saaha selville kuinka pitkään saamenkieli on elänyt alueella, kenties mahdoton homma enää. Oletuksia on kuitenkin monenlaisia kuten huomaamme.

Jaakko Häkkinen

Tuo kakkoskuvani heijastaa sitä, että vuosi vuodelta yhä harvemmalle lapselle on opetettu "keminsaame" ensimmäisenä kielenä. Mahdoton on jälkikäteen enää arvioida, milloin ovat syntyneet ja kuolleet viimeiset keminsaamenpuhujat - se tiedetään, että nykyään heitä ei enää ole.

Poronhoidossahan saamelaisperäisiä käsitteitä ovat epäilemättä käyttäneet myös suomenkieliset, joten pelkästään se ei riitä todistamaan, että huhutut henkilöt olisivat sen enempää puhuneet saamea. Ja vaikka olisivat puhuneetkin, se ei enää 1900-luvulla liene voinut olla keminsaamea, eikä ainakaan ensimmäisenä kielenä opittua.

Käyttäjän ArtoEnojrvi kuva
Arto Enojärvi

Näinhän tuo varmasti on. Jos lähempänä nykyaikaa olisi ollut äidinkielenä Keminsaamea äidinkielenään puhuneita, olisi siittä jäänyt vielä käyttöön runsaammin kielen sanastoa. Sen sijaan pohjoissaamelaisten Pekankin mainitsemien ns. raitiosaamelaisten saapuminen ja uuden porokulttuurin tuominen näkyy vielä tänäpäivänäkin ainakin keski ja länsilapissa. Se osaltaan kertoo jottei kyse ollut vain yksittäisistä tulijoista jotka sulautuivat paikalliseen suomenkieliseen talolliskulttuuriin. Vaan tulijat pystyivät pitämään omintakeisen kulttuurinsa ja siirtämään sitä hyvinkin voimallisesti myös porotaloutta pitäneiden talollistenkin pariin, jolloin myös he omaksuivat osaltaan saamelaisen poronhoitotavan ja poronhoitoon liityvän sanaston.

Käyttäjän TuulaTuisku kuva
Tuula Tuisku

Jaakko, kiitos tästä kirja-arvostelusta. Olen itse lukemassa juuri nyt Maijalan kirjaa. MInusta tämä on enemmän pamfletti kuin tietokirja. Tietokirjassahan pyritään käsittelemään aihetta laajasti, eri puolia tarkastellen, ja käyttäen aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta hyväksi. Tässä kirjassa on yksi näkökohta ja yksi tavoite: osoittaa Kemin Lapin asukkaiden lappalaisuus. Aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta ei ole käytetty kaikkea mahdollista, vaan vain niitä kirjoituksia, jotka tukevat Maijalan näkemystä. Esimerkiksi perustavaa laatua oleva tutkimus Suursodankylän historiasta (Kehusmaa-Onnela, I osa ja Onnela II osa) on mainittu, mutta ei käytetty. J.Juhani Kortesalmen "Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa" loistaa poissaolollaan. Yleisesti ottaen on vaikea nähdä, mitä kirjoja ja matkakertomuksia Maijala on käyttänyt, koska kirjassa ei ole kunnon lähdeluetteloa. Sivujen alareunassa on lähdeviitteet osiin lähteistä, mutta ei kaikkiin tekstissä mainittuihin teoksiin ja osissa lähdeviittauksissa on puutteita.

Kiinnitin huomiota heti aluksi kirjan alaotsikkoon. "-yksi Suomen neljästä Saamen ryhmästä." Ryhmiä, eikös saamelaiset ole yksi kansa, joka puhuu eri kieliä? Maijalalle myös lappalainen on synonyymi saamelaiselle.

Maijalan tavoite on osoittaa, että metsälappalaisia tai keminlappalaisia on ollut aina ja on vieläkin olemassa ja he olisivat olleet pakkosuomalaistamisen kohteena. Siksi tietysti kirjoittaja kirjoittaa kappaleen historiasta. Tämä ei anna mitään uutta, mitä ei muut tutkijat olisi jo kirjoittaneet, ja oikeastaan kaventaa yleistä kuvaa, koska ei ole käyttänyt kaikkea mahdollista kirjallisuutta. Jatkumon 1500-1600 lukujen Kemin Lapin saamelaisiin nykypäivään Maijala näkee elinkeinojen jatkuvuudessa, varsinkin porotaloudessa.

Uudisasukkaiden tulo 1600-1700 luvulla pakotti kaksi eri elinkeinoryhmää muuttamaan omia elinkeinojaan. Uudisasukkaat eivät voineet elää pelkästään karjanhoidosta ja maanviljelyksestä, vaan myös heidän oli turvattava metsästykseen ja kalastukseen, eli lappalaisten pääelinkeinoihin. Turvatakseen itselleen oikeuden maankäyttöön ja resurrsien vähyyden vuoksi myös lappalaisten piti siirtyä uudisasukkaiksi eli saada itselleen tila, rakentaa kiinteä asumus ja näin ollen myös heidät merkittiin uudisasukkaiksi. Pikkuhiljaa myös lappalaiset hankkivat lehmiä. Poronhoito kehittyi nyt aivan uudelta pohjalta, tokat suurenivat ja paimennustavat muuttuivat. Parin sukupolven jälkeen ei voinut tehdä eroa lappalaisten ja uudisasukkaiden elinkeinoista, kaikki saivat elantonsa monesta eri lähteestä. Tähän on lisättävä myös rahdinkuljetus ja aikoinaan Ruijan kalastus, myöhemmin myös savotat. Mikä muuttui lappalaisten elämässä? SE, ettei enää vaihdettu asuinpaikkoja metsästyksen ja kalastuken vuoksi, vaan asuttiin vuoden ympäri samalla paikalla. Koska perheillä oli karjaa, piti naisten jäädä kotiin hoitamaan sitä, kun miehet kävivät metsällä, kalassa ja porometsällä. Nämä kaksi täysin erilaista elämäntapaa myös muovaavat erilaista maailmankuvaa. Lappalaiset elinkeinot eivät jatkuneet muuttumattomina, vaan sukupolvet toisensa jälkeen kehittivät niitä sopivaksi luonnonympäristöön ja kuhunkin taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tuntuu, kuin parin sadan vuoden sukupolvien työ unohdettaisiin kun painotetaan, että eletään "metsälappalaisessa kulttuurissa".

Maijala kirjoittaa paljon kirkon painostuksesta saamen kielen puhumisen loppumisesta. KIrkon käännytys alkoi alueella 1600-luvulla ja jatkui 1700-luvulla. Vaikka papit olivatkin saamen kielen käyttämistä vastaan, ei pappien vaikutus voinut olla vahva, koska hehän kävivät alueella vain kerran pari vuodessa. Mutta kun yhteisön sisällä kääntyi väkeä kristinuskoon, pystyivät he enemmän vaikuttamaan muiden saamen kielen puhumiseen. Mutta kielen vaihtuminen oli kuitenkin pitkä prosessi, joka tapahtui useamman sukupolven aikana.

Porotaloutta, lapintakkia ja karvakenkiä sekä kirjoittaja että hänen haastattelemansa ihmiset pitävät näkyvänä esimerkkinä heidän lappalaisuudestaan. Mielestäni nämä haastattelut ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Porotalous on ollut ja on tärkeä elinkeino kaikkialla Lapissa. Poromiehillä on ollut käytössä pitkin Lapin lääniä ns. umpitakki, joka on perua talonpoikaisesta vaatteesta. Sarkatakkinen vaate on ollut paras pukine porometsässä ja karvakenkiä voittanutta talvipakkasilla ei ole. JOillakin perheillä umpitakin käyttö on ollut jatkuvaa pitkälle viime vuosisadalle ja vasta uudet materiaalit ovat korvanneet sen.

KIrja kyllä todistaa sen, että suurimmalla osalla entisen Kemin Lapin alueella olevilla on lappalaisia juuria, mutta senhän ovat todistaneet jo Onnelat ja Enbusket. Se, mikä jää kirjassa kertomatta, on Kemin Lapin alueen viimeisten vuosisatojen aikana. Kemin Lapissa on olemassa ainutlaatuinen ja omaperäinen kulttuuri elinkeinoineen. Miten tämä kulttuuri eroaa muun Lapin kulttuurista vaatii tutkimusta. Lapin historian ja Lapin läänin/maakunnan identiteetin tutkimuksessa on vielä paljon aukkoja.

Käyttäjän TuulaTuisku kuva
Tuula Tuisku

KUn uni ei tule, niin kirjoitan vielä ajatuksia, mitä kirjan lukeminen herätti. Maijalalla on lista lapinkielistä paikannimistä. Lapin kielistä tulleita paikannimiä on Lappi täynnä. Näistäkin on paljon tutkimuksia, joita Maijala ei mainitse.

KIrjassa on vielä luettelo vanhoista lappalaissuvuista Itkosen ja Sarivaaran mukaan. Mie en oikein ymmärrä, mikä on tälläisen listan tarkoitus on tänä päivänä. MOnet suvut ovat tehneet sukututkimusta sitten Itkosen ajan ja näistä suvuista löytyy enemmän tietoa, eli vuosilukuja, ammatteja, muuttamisia. Omakin esi-isä löytyy luettelosta.

Katja Hirvasaho

Kiitos Tuula Tuiskulle erinomaisesta tieteellisestä analyysistä koskien Maijalan kirjaa!

Toimituksen poiminnat